take me down to the paradise city

hetken kaikki oli paremmin, jonkun aikaa olin onnellinen tai en tiiä oliko se harhaa
mä haluun pysyy siinä tai palata takas
mulla vaihdettiin vaihteeks jotain kuukausia sitten lääkkeitä, ne tais tehä sen mitä halusin. olin jo normaali, onnellinen eikä mulla ollut paha olo ?
nyt musta tuntuu että se ajankausi mun elämästä olis taas ohi, mutta voin vaan toivoo että lääkkeet toimis jos otan vähän lisää. nyt mulla on vaan paha olo ja raapustan kohta käteen jotain kivaa. oon lihonut älyttömästi ja en jaksa tätä taas, katotaan nyt mihin tää johtaa. tiedän vaan että haluisin kuolla tai vaan kadota tällä hetkellä. se kuulostaa niin helpolta ja vapauttavalta. kohta tulee yö ja mua pelottaa.


toivon että mun kaikilla ystävillä menis nykyään paremmin, vaikka en ookkaan puhunut ikuisuuksiin edes niille joita rakastan eniten.
en varmaan palaa tähän blogiin enää ikinä, mitä teenkään elämän kanssa.
mä en jaksa enää nousta putoamaan takaisin

ei jaksa uskoo unelmiin mut jaksaa juhlia

ei jaksa elää, mä pysyn tolkussa tai järjissäni ehkä vaan lääkkeillä ja niinä harvoina hetkinä kun mä en oo kännissä lääkehuurussa tai missään muussakaan mä vaan istun ja tuijotan seinää
musta on tullut jo mestari valehtelmaan että joo mä nukun hyvin (vaikka näkishän sen silmistäkin) ja että en mä tapa itseäni
muttakun vittu en mä vaan pysty toteuttaa noita lupauksia. oksentaminen on kuulunut harrastuksiin jo kauan
huomenna vois lähteä, mulla on lääkkeitä tarpeeksi ja liikaa ja kaikkea, muttakun vittu on joulu
sen näkeee huomenna, katoanko vai en, otanko yhden pillerin vai koko paketin


luulen näkevinäni henkimaailman olentoja joka nurkassa 
viikatemies mua jahtaa, me ollaan aina samassa seurassa


ne haluaa tappaa mut mutta ehkä mä ehdin ensin

eihän lääkkeitä saisi sekoittaaa alkoholiin mutta mä aion tehdä puolen tunnin päästä taas juuri niin

kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän jos edes sitäkään

mun psykologi suostuu edes vähän uskomaan että olisin jo terveempi. valehtelen mun masennustesteissä, mun syömishäiriöstä se ei tiedä tarpeeksi ja ei sen tarvitsekkaan tietää. tää on ihan hyvä näin. pelkkä lause 'oon okei' saa ihmiset uskomaan sen. ne ei halua uskoa että se ei ole totta ja ei siksi puutu siihen. kai se on parempi niin. se lause peittää vaan sitä loputonta tyhjyyttä mun sisällä. 

'voi aino miksi sä itket?' en mä tota halua kuulla. ei kenenkään pitäisi nähdä tai kuulla kun mä itken ruokatunnilla vessassa. ei kenenkään pitäisi tajuta sitä oikeasti. ei ne kai tajua, ne kysyy mutta ei ne ymmärrä.

mua nukuttaa, oon kohta lääkehuurussa, koska kohta otan mun lääkkeitä. pitäis kai kertoa totuus että sais vielä vahvempia lääkkeitä, ilman lääkkeitä mä menetän kontrollin, tai niin mä pelkään, menetän mä kai muutenkin. joskus mä kohtaan itseni ja sinä päivänä mulle ei käy hyvin. kun mä katson peilistä näen jotain mitä pelkään nään luita verta ja kärsimystä niistä silmistä. 

mutta jos näin sovitaan voin mä olla okei

heihei mutsi mä en oo syöny mun lääkkeitä

mä katon kaukaisuuteen tunnelissa mä näen valoa, aina kun otan askeleen se taas katoaa, himmenee.
viime yö. mä sain itseni tajuttomaksi, liian monta kertaa. jostain syystä mä en saanut kuristettua itseäni tai mulla ei ollut vahvuutta. mä suunnittelin mun mielessä on katkoviivat ranteeseen, haluan ne auki. auki niistä arvista mitkä on oleillut siinä jo .. kauan ja jotka on avattu niin monta kertaa aina vaan uudestaan.
mä en tunne mun jalkoja .. se on mukavaa, mutta mä tunnen mun kylkiluut, kaiken. mutta en tunne tarpeeksi. mä haluaisin tuskaa, se olisi ehkä jotain mitä voisi kutsua jo elämäksi. yhden illan mä olin elossa, lotan kanssa. mutta yöllä mä romahdin. aamulla olin hiukkasen sekasin, mä vedin lääkkeitä liikaa. oon riippuvainen niistä jollain tavalla, vaikken syö niitä niin kuin pitäisi.
  mun parvekkeella tuoksuu tupakka, huoneen kaapit täynnä pulloja. mä haluun laskee mun kylkiluita aina uudelleen, lukita oven ja työntää hammasharjan kurkkuun. mä jollain tavalla pelkään itteäni, en halua käsittää että musta on tullut tällänen.

leikitään vielä yksi yö että oon normaali. yksi yö jolloin mun harhat jättää mut rauhaan

Likat pyys ja viina oli ilmaista

vaikka oon lihava, on pakko myöntää että mä menetin kontrollin taas .. koulussa.
oon heikoimmillaan, mä itken kotimatkalla ja oksensin kai vähän liikaa. kotona vaaka näytti kivaa lukemaa joka pelottaa mua samalla mutta saa mut hymyilemään kun tajuan kuinka kevyt olen. nään mun luut ja nään arvet mun käsissä, arvet jotka ei pysy arpina enää kauaa.

mulla on tunne että haluun uuvuttaa itteni, mun pitää olla laiha viikon päästä

My mental stability reaches it's bitter end

Everything she does questions my mental health
It makes me lose control
I wanna hurt myself

If anyone can hear me slap some sense into me
But you turn your head and I end up talking to myself
Anxiety has got me strung out and frustrated
So I loose my head or I bang it up against the wall

Sometimes I wonder if I should be left alone
And lock myself up in a padded room
I'd sit and spew my guts out to the open air
No one wants to hear a drunken fool

kädet osuu maahan ja ensimmäinen ajatus on olla nousematta enää koskaan

kai ne viimeiset viikot oli liian helppja, mulla oli rakkautta liikaakin ?
nyt kaikki kaatuu, kaikki musertuu yhtä nopeasti kun miten se alkoikin. mä menetin taas jotain kun mä kuulin ne sanat. lopetan syömisen, nyt mä haluan tehdä niin. on helpompi musertua kun ei ole vahvoja osia pitämässä kiinni elämästä. haluaisinhan mä päästä irti mutten osaa ? ahdistaako - joo - itkettääkö - joo -
mutta helpompi on vaan sanoa että oon okei. 
kai tää on vaan loogista olla tälläinen, vai onko ? vai elänkö kuvitelmassa että oon terve ja parempi, elänkö mä  sillä että uskottelen ittelleni että tää vika on vaan mun ajatustavassa. ei, en mä ole sairas. noita lääkkeitä mä tarvin vaan siihen johonkin päivään, en mihinkään muuhun. parantuminen ei ole mahdollista jos en edes ole ollutkaan sairas, tää on vaan mun todellinen ajatusmaailma, minä

en mä osaa edes kirjoittaa enään,
kaikki hyvä loppuu aikanaan,
prinsessasadun loput ei jaksa naurattaa