kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän jos edes sitäkään

mun psykologi suostuu edes vähän uskomaan että olisin jo terveempi. valehtelen mun masennustesteissä, mun syömishäiriöstä se ei tiedä tarpeeksi ja ei sen tarvitsekkaan tietää. tää on ihan hyvä näin. pelkkä lause 'oon okei' saa ihmiset uskomaan sen. ne ei halua uskoa että se ei ole totta ja ei siksi puutu siihen. kai se on parempi niin. se lause peittää vaan sitä loputonta tyhjyyttä mun sisällä. 

'voi aino miksi sä itket?' en mä tota halua kuulla. ei kenenkään pitäisi nähdä tai kuulla kun mä itken ruokatunnilla vessassa. ei kenenkään pitäisi tajuta sitä oikeasti. ei ne kai tajua, ne kysyy mutta ei ne ymmärrä.

mua nukuttaa, oon kohta lääkehuurussa, koska kohta otan mun lääkkeitä. pitäis kai kertoa totuus että sais vielä vahvempia lääkkeitä, ilman lääkkeitä mä menetän kontrollin, tai niin mä pelkään, menetän mä kai muutenkin. joskus mä kohtaan itseni ja sinä päivänä mulle ei käy hyvin. kun mä katson peilistä näen jotain mitä pelkään nään luita verta ja kärsimystä niistä silmistä. 

mutta jos näin sovitaan voin mä olla okei