kädet osuu maahan ja ensimmäinen ajatus on olla nousematta enää koskaan

kai ne viimeiset viikot oli liian helppja, mulla oli rakkautta liikaakin ?
nyt kaikki kaatuu, kaikki musertuu yhtä nopeasti kun miten se alkoikin. mä menetin taas jotain kun mä kuulin ne sanat. lopetan syömisen, nyt mä haluan tehdä niin. on helpompi musertua kun ei ole vahvoja osia pitämässä kiinni elämästä. haluaisinhan mä päästä irti mutten osaa ? ahdistaako - joo - itkettääkö - joo -
mutta helpompi on vaan sanoa että oon okei. 
kai tää on vaan loogista olla tälläinen, vai onko ? vai elänkö kuvitelmassa että oon terve ja parempi, elänkö mä  sillä että uskottelen ittelleni että tää vika on vaan mun ajatustavassa. ei, en mä ole sairas. noita lääkkeitä mä tarvin vaan siihen johonkin päivään, en mihinkään muuhun. parantuminen ei ole mahdollista jos en edes ole ollutkaan sairas, tää on vaan mun todellinen ajatusmaailma, minä

en mä osaa edes kirjoittaa enään,
kaikki hyvä loppuu aikanaan,
prinsessasadun loput ei jaksa naurattaa